Tékumel

[Miihkali]

Synkkä yksinpuheluni jatkuu.

Lukaisin Barkerin kaksi ensimmäistä romaania, nimiltään Man of Gold ja Flamesong. Kolme lisää olisi, mutta taitavat jäädä lukematta. Käytetyistä kappaleistakin pitäisi maksaa monta kymppiä. Nämä kaksi sen sijaan lähtivät Amazonista sikahalvalla. Kumpaakaan ei voi väittää kauhean korkeatasoiseksi kirjallisuudeksi ja molemmat ovat myös turhan pitkiä, mutta olen minä silti ihan tyytyväinen. Pettynyt tosin myös.

Man of Gold on tarinana aika paljon kiinnostavampi. Päähenkilönä on nuori pappi, joka on kasvanut pe choi -hyönteiskansan parissa. Kohtalon oikusta hän päätyy suureen seikkailuun jossa on vaakalaudalla koko maailman kohtalo. Peruskauraa siis. Päähenkilö on ohuehko, mutta suhteellisen sympaattinen. Parasta kirjassa on realistinen ote fantasiaan. Maailmassa on muutakin kuin kirveitä ja miekkoja, sankari muun muassa menettää neitsyytensä ja päätyy kokeilemaan huumeita. Valtava taustamateriaali näkyy ja maailma on käsinkosketeltavan todellinen. On uskonnollisia juhlapyhiä ja tuhansia vuosia historiaa. Itse juoni ei niin ihmeellinen ole, mutta vetää ainakin paikoitellen.

Flamesong ei ole tarinana yhtä koherentti, vaan koostuu päähenkilökatraan törmäilystä ympäri maailmaa. Siksi mielenkiintoa on vaikea pitää yllä kun kestoakin on neljäsataa sivua ja risat. Stoori olisi toiminut ehkä paremmin jonkinlaisena novellikokoelman ja romaanin hybridinä, vähän Iltaruskon maan tyyliin. Ja kun päähenkilöt ovat suurimman osan ajasta ulkomailla ja mesta vaihtuu koko ajan, niin huolellisesti laadittu maailmakaan ei pääse oikeuksiinsa. Suurin ongelma on kuitenkin henkilöhahmojen suuri määrä: Barkerin kirjailijantaidot eivät yksinkertaisesti riitä. Tempo on kuitenkin Man of Goldia kovempi: sivulla 40 ollaan jo avaruusaluksessa.

Tuskallisinta kirjoissa on Barkerin tapa muiluttaa maailmaansa koskevat faktat osaksi tarinankerrontaa. "As you know, the Mu'ugalavyani fricative 'sh' became a glottalised affricate 'ch' during the Bednalljan dynasty, and though the Mu'ugalavyani no longer pronounce the glottalised series as such, they still write certain archaic names with those symbols. The medial 'shch' first became 'chch', then this simplified to..." Mainitsinko jo, että Man of Goldin päähenkilö on kielitieteilijä? Ihan hyvin kirjojen alussa olisi voinut olla muutaman sivun tietoisku, nyt tarjolla on vain kappale, jossa annetaan lausumisohje. Jos kirjoja meinaa lukea (Man of Goldista on juuri tullut uusintapainos) kannattaa lukaista Tekumel-nettisivuilta perusteet jos haluaa tajuta jostain jotakin.

Yksi ongelma on myös se, että kirjojen vakiopahikset eivät vaikuta kovinkaan vaarallisilta kun heidän suunnitelmansa menevät kerta toisensa jälkeen todella nolosti perseelleen. Muutenkin hahmojen toiminta on monin paikoin aika epäuskottavaa ja juonenkäänteet liian selvästi, noh, fiktiota joka palvelee tarinaa.

Kyllä kirjoissa hyvääkin oli. Parhaimmillaan Barkerin kerronta on silloin kun hän ei edes yritä viedä juonta eteenpäin vaan keskittyy kuvailemaan maailmaansa. Parhaimmillaan kohtaukset tuntuvat todella aidoilta. Mielenkiintoista on myös varsinkin Flamesongissa esiin tuleva, meidän maailmastamme poikkeava moraalikäsitys. Päähenkilöt ovat tulenjumalan palvojia ja pohdiskelevat muina miehinä ihmisuhreihin liittyviä käytännön järjestelyjä.

[Miihkali]

Tässä lyhyt kuvaus puolisen vuotta kestäneestä Empire of the Petal Throne -kamppanjastani.

Pelaajia oli kolme: tulenjumala Vimuhlaa palvova n'lüss-jättiläinen, tatuointeja täyteen tikattu, kaaoksen jumala Hrü'ün livyanipapitar (mystinen mustan taikuuden maa) ja itsekästä tiedon jumala Ksarulia palvova velho. Kolmikko saapui suurkaupunki Jakallan satamaan samalla laivalla, ja koska kaikkien suunnitelmana oli tienata rahaa ja mainetta, he lyöttäytyivät yhteen.

Ensimmäinen keikka oli tutkimusmatka viidakkoon. Orjakauppiaalle oli päätynyt taikuuden saralla äärimmäisen lahjakas poika, jonka rintaan oli tatuoitu valtava hylkiöjumalien symboli. Viidakko osoittautui äärimmäisen vaaralliseksi paikaksi, ja livyanipapitar jäi sille tielle (hänellä oli vain yksi kestopiste ja häijy sammakkomies väijytti naisparan). Uusi hahmo oli Ksarulin vaunujen vetäjän Gruganun palvoja, paikallinen viidakkoon erakoitunut hylkiö. Lopulta pojan kylä löytyi, ja seurue päätti palata takaisin Jakallaan, ja tulla takaisin isommalla joukolla kaappaamaan enemmän orjia. Tosin välit työnantajaan rikkoutuivat aika pahasti seikkailun aikana, joten loppujen lopuksi tuo retkikunta tehtiin ilman pelaajahahmoja. Vaikeusaste viidakossa taisi olla kohdillaan, koska ulos päästyään pelaajat puuskahtivat että "tuonne ei kyllä mennä koskaan enää!"

Seuraavaksi seikkailijat suuntasivat alamaailmaan ja komppasivat Jakallan alapuolella olevia labyrinttejä muutaman session ajan. Loppujen lopuksi nousujohteinen ura päättyi ukkoshirviöön, joka teki kolmikosta jauhelihaa. Koska pelimaailma alkoi olla tuttu, päätimme, että uudet hahmot ovat Jakallan asukkaita. Kaikki kolme olivat keskiluokkaisen soturiklaanin poikia. Gachayal oli ylimielinen ja kunnianhimoinen Vimuhlaa palvova soturipappi, jonka ulkonäkö oli muikeat 100. Joukon soturi (en muista tähän hätään nimeä) oli kunniallinen ja uskollinen mutta hieman hidas soturi, jonka unelmana oli legioonaan liittyminen. Kolmannen pelaajan hahmo vaihtui kuoleman myötä kerran: ensimmäinen hahmo oli tinaliya-rotuun (pieni nelijalkaisten autistien rotu) kuuluva tiedemies, toinen synkän Sarkun (epäkuolleiden jumala) black metal -henkinen palvelija.

Seurue teki kaikenlaisia hommia, mutta pääasiassa kohtuullisen kunniakkaita, olivathan he arvostetun klaanin jäseniä. Tästä huolimatta Hrü'ün temppelistä tuli hankittua vihamiehiä, jotka silloin tällöin lähettelevät salamurhaajia joukon perään. Gachayal sai avioliittotarjouksen korkea-arvoiselta aatelissoturinaiselta, joka tarvitsi itselleen hyvännäköisen koristeen kuvernöörin päivällisille kerran kuukaudessa. Samalla liitto oli aivan uskomaton poliittinen onnenpotku pelaajahahmojen klaanille. Koska koristeelle ei sovi tapahtua mitään, kenraalitar antoi Gachayalille naispuolisen henkivartijan. Suhteesta kehittyi varsin nopeasti, noh, suhde.

Soturi-pelaajahahmo liittyi kersantin arvoon oikeuttavan tason saavutettuaan legioonaan ja sai 20 miestä komentoonsa. Päälle tuli myös haastava tehtävä: jumalien kiroaman talvivelho Nyelmun löytäminen. Miekkosen asunto sijaitsi erittäin syvällä alamaailmassa, mutta sinne hahmot suuntasivat. Ankarien taisteluiden jälkeen talvivelho löytyi kuin löytyikin. Pelaajahahmot olivat tuossa vaiheessa tasolla 3, Nyelmu peräti ysitason velho. Kaikki selvisivät kohtaamisesta elossa, ja sankarit livistivät Nyelmun kartanosta takaisin maan pinnalle. Valitettavasti he törmäsivät matkalla pirulliseen ansaan, joka muutti kaikki kolme naisiksi (henkivartijan harmistukseksi). Soturi päätti mennä klaanitalolle ja selvittää mitä oikein oli tapahtunut. Häntä loppujen lopuksi uskottiin, joten hän sai pitää entisen minänsä, kaikesta huolimatta. Kaksi muuta pelaajahahmoa ei edes yrittänyt, vaan päättivät omaksua uuden persoonallisuuden. Henkivartijatarkin karkasi klaanistaan jotta saisi olla yksipuolisen ihastuksensa kanssa.

Tässä vaiheessa seikkailu päätettiin pistää tauolle. Koska pelimaailmassa on syttynyt suuri sota, niin jatkettaessa ollaan varsin sotaisissa maisemissa ja kaukana Jakallasta. Hauskaa oli, maailmasta on tullut yksi lemppareistani.