Omat koirani ovat pentuna hankittuja, mutta olen osallistunut myös ongelmakoirien koulutukseen.
Tämä pehmeä koulutusmetodi ymmärretään usein väärin, kuten tuossa annetussa koirakoulujutussa on ilmeisesti tapahtunut. Se tapa, mitä itse suosin, on maalaisjärjellä varustettu pehmeä metodi. En ole varma, osaanko selittää, joten kerron miten olen Aaron kanssa toiminut.
Kaikki temput, tottelevaisuus ja muu hoidetaan naksuttimella ja ehdollistamalla. Naksuttimen kanssa ei niinkään ole kyse siitä, onko sinulla rotu joka haluaa miellyttää, vaan siitä, että koira haluaa ruokaa. Ja koira kuin koira, oli se dogo argentino tai villakoira tai kaukkari, haluaa ruokaa. Joku koira jaksaa tätä menoa kauan, joku kyllästyy muutamaan toistoon. Omistaja tuntee koiransa ja tietää, mikä hemmoa motivoi parhaiten. Tätä motivaattoria käytämme sitten hyväksi koulutuksessa. Mutta pääasia siis on, että koulutus ei koskaan saa perustua rankaisuun, vaan palkintoon. On usealta taholta päin todistettum että koira, jota rangaistaan väärästä vaihtoehdosta, oppii pelkäämään rangaistusta eikä uskalla tarjota edes oikeaa toimintatapaa rangaistuksen pelossa.
Aika loogista, eikö?
Uhmaikä oli Aarolla helppo. Ei siksi, että koira itse olisi helppo. Aaro on itsevarma, pirun nokkela (omalla yksinkertaisella tavallaan) ja se lukee minua erinomaisen hyvin. Muutaman kerran kävi niin, että Aaro kuitenkin päätti kokeilla, kuka määrää ja missä. Tässä tapauksessa minun oli siis näytettävä, kuka määrää. Ja kuinka sitten tein sen? Listataanpa ensin pari asiaa, joihin perustan toimintatapani. Käytän apuna Thaumielia *virn*.
Thaumiel tuolla vetosi koirien omaan käyttäytymiseen. Oikaistaan heti kättelyssä pari yleistä, ihmisiä riivaavaa väärinkäsitystä:
1. Koirat eivät koskaan selätä toisiaan. Alempi koira alistuu itse ylemmälle heittäytymällä selälleen, jos alistuu. Kaikki koirat eivät alistu selälleen.
2. Koirien ja susien laumahierarkia ei ole niin kiveen hakattu, kuin ollaan luultu. Uusimpien tutkimusten mukaan osalla laumoista ei edes ole selkeää johtajaa. Villikoiralauma ei myöskään toimi samalla tavalla kuin susilauma. Koirat muodostavat erilaisen suhteen toisiinsa, eikä koiralaumalla ole aina selkeää johtajaa. Hierarkia susilaumassa ja koiralaumassa voi olla myös liukuva --> koira A dominoi koiraa B, joka dominoi koiraa C, joka dominoi koiraa A. En muista sen tutkijan/tutkijoiden nimeä, jotka näin sanoivat, mutta juttua löytynee netistä paljon. Yritän etsiä linkkiä.
3. Aikuinen koira ei pentua tai uhmaikäistä opettaessaan koskaan pyri satuttamaan sitä fyysisesti. Koira näykkää, mutta se näykkää yleensä ilmaa säikäyttääkseen uhmailijan, tai sitten se uhmaa itse takaisin ärisemällä. Jos koira käy koiraan kiinni, myös alempi puolustautuu ja tästä on seurauksena tappelu.
4. Alempiarvoinen susi, kuten myös koira, puolustaa omaa ruokaansa. Se tekee sitä jopa johtajaansa vastaan.
5. Koira, kuten ihminenkin, osaa luottaa ja olla luottamatta. Ylempäänsä koira luottaa ja kunnioittaa, mutta mikäli tämä käy siihen kiinni ja hyökkää sen kimppuun, eikä lopeta koiran yrittäessä vetäytyä (inisee, alistuu, kääntää päätä, nuolee huulia), tulee taas se tappelu ja koirien keskinäinen suhdehan siitä vaan kärsii.
Eli siis jos olisin murinatilanteessa ottanut Aarosta kiinni ja heittänyt selälleen, minulla olisi edessäni koira, joka sekä pelkää minua, ihmettelee miksi helvetissä hyökkäsin äkkiä sen kimppuun ja pahimmassa tapauksessa taistelee vastaan. Aaro taistelee vastaan. Tein kerran sellaisen virheen, että kumarruin Aaron ylle ja ojensi käteni sitä kohti (minun piti napata se syliin pois äidin kukkamaasta, ja olin kieltänyt sitä ensin, joten se tiesi, että olen pahalla tuulella), ja puolustautuakseen se iski hampaansa kämmenselkääni. Mikä minä olen koiraa tästä syyttämään? Minäkin vetäisin turpaan, jos Casebah aikoisi vetää minua daijuun. Purtuaan Aaro juoksi karkuun ja luimisteli siellä pelokkaana. Kut kutsuin sen luokseni, se tuli maha maata viistäen. Minulta meni kaksi päivää saada takaisin sen täysi luottamus.
Joten virheestäni oppineena minä asetuin useimmiten konfliktitilanteissa Aaron tasolle, patsastelin maassa kontallani koko keho jäykkänä ja ärisin ja tuijotin silmiin. Aaro lakkasi murisemasta ja tuli luokseni ja asettui makaamaan eteeni, ja minä silitin sitä ja olimme jälleen ystäviä. Sitä kannattaa kokeilla. Jos koira on pelokas, oikein kovapäinen tai itsevarma, se herkästi käy kiinni jos sitä yrittää alkaa fyysisesti nostamaan seinille. Ja syykin on selvä; ***** tapellaan jos kerran haluat! Tämä vahingoittaa luottamussuhteen syntyä varsinkin, jos koiralla on huono menneisyys, ja hyvän luottamussuhteen rakentaminen on kaiken A ja O.
Kuten sanoin, Aaron uhma oli kuitenkin suht helppo vaihe meillä. Minä harrastan joka päivä tokoilua Aaron kanssa, opetan sille temppuja ja vahvistan johtajuuttani arjen pienissä asioissa. Pyydän istumaan, kun annan ruokaa (en tosin nykyään enää, johtuen erinäisistä syistä), käsken kesken leikin äkkiä irrottaa lelusta (tai leikki sitten loppuu hetkeksi) ja viskaan lelun sitten heti takaisin, ja pyydän äkkiä tekemään tempun tai pari kesken rapsuttelutuokion. Nämä pienet yhteiset hetket, joista Aaro on saanut palkinnon, ovat vahvistaneet huomaamatta sitä käsitystä, että minä tiedän paremmin. Aaro tekee, kuten sanon, koska siitä on ennenkin ollut sille hyötyä. Koira on itsekäs otus, ihan kuten ihminenkin.
Varmasti on hankalampaa korjata tällainen jo kurjuuksia kokenut koira, kun kasvattaa koira pennusta lähtien. Totta helvetissä minä sen myönnän aivan täysin. Mutta minua jotenkin ärsyttää se, että otetaan rescuekoira ja sen jälkeen selätetään sitä ja nostetaan seinille ja käyttäydytään kuin mikäkin öykkäri. Unohdetaan, että se koira tulee oloista, joissa se on pelännyt ehkä helvetisti. Pelotellaan siis lisää, ja ollaan sitten tyytyväisiä kun koira tottelee yhden kerran jälkeen.
Pennusta asti kasvatetun koiran voit joutua selättämään helvetin usein. Miksi? Koska se ei ole tottunut pelkäämään ihmistä. Tässäkin mielestäni näkee selätyksien sun muiden fyysisten yliotteiden tehottomuuden. Ne toimivat huonoista oloista tulleeseen, pelkonsa tai kokemattomuutensa takia rähisevään öykkäriin nimenomaan entisen elämän kauhujen takia. Minusta se tuntuu moraalittomalta.
Minusta koiramkasvatuksessa saa ja pitääkin olla kuria, aivan kuten lapsien kanssa. Mutta fyysistä kuristusta en ikinä millään tasolla ymmärrä. Se ei koskaan ole oikeutettua. Se toimii, mutta se ei ole oikeutettua. Muut tiet ovat hankalampia (jos ovat, eivät aina), ja valitettavan harva ihminen jaksaa edes yrittää sitä toista kautta. Kun siinähän piru vie voi joutua tekemään koiran kanssa töitä vaikka kuinka kauan.
Minut on kasvatettu kuriin ja nuhteeseen ilman yhtäkään selkäsaunaa, ja minusta on tullut ihan hyvä. Minulla on ollut rajoja, mutta niitä ei ole rakennettu fyysisillä mätkijäisillä. On aivan turhaa todeta, että ei koiran selätys tai seinäle nostaminen ole väkivaltaa. Koira näkee sen kimppuunsa hyökkäämisenä. Sille se on väkivaltaa. Koiraa inhimillistetään selättäessä, ja unohdetaan täysin se, että se on koira.
Ja mitä rotuihin tulee, niin bullterrierit ovat kuulemani mukaan kovapäisyydestään huolimatta erinomaisen mukavia koulutettavia. Kuten ovat myös rotikat, sakemannut, dobberit ja nämä muut "kovat tappajakoirat".
Nostan kyllä hattua Thaumielille ja Countessille - olen aina kunnioittanut suuresti ihmisiä, jotka ottavat rescuekoiran ja ovat valmiita antamaan sille hyvän, turvallisen kodin. En missään tapauksessa tässä väitä, että kohtelisitte koirianne millään tasolla huonosti. Otin kantaa yleisesti näihin asioihin, sen perusteella mitä ihmiset yleensä luulevat. Ne ihmiset, jotka joko eivät lue, koska "ei ne kirjat mitään tiedä" tai sitten eivät vaan jaksa muuttaa käyttäytymistapojaan kun luulojen pois ottaminen kerran saa koiran tottelemaan.
Tuo Thaumielin mainitsema johtajuus vaan sai minut ajattelemaan asiaa, enkä siis väitä että Thaumiel siellä olisi mätkimässä koiraansa kaulimella tai retuuttamassa pitkin seiniä

.